Turvasana: kokemus

Jokainen joka on joskus unelmoinut pelaavansa jääkiekkoa ammatikseen on jossai kohtaa unelmoinut pelaavansa NHL:ssä. Supertähdille, kuten Patrik Laine tai Alexander Barkov, pelipaikan vakiinnuttaminen NHL:ssä on unelmien täyttymys. Tulosta syntyy ja molemmat kuuluvat nuoresta iästään huolimatta joukkueen parhaimpiin pistemiehiin.

Unelmoidessaan NHL:stä Laine ja Barkov tuskin osasivat ajatella, että pääsisivät kaiken menestyksen lisäksi pelaamaan omien idoleidensa rinnalle. Idoleiden, jotka ovat tahkonneet NHL-jäillä vuosikymmeniä.  Tehtailleet pisteitä silloinkin kuin nämä pojat ovat opetelleet kävelemään.

Jääkiekko, kuten työmaailma, on lajina kehittynyt vuosien varrella.  Jos laittaisimme 90-luvun mailavirtuoosit tämän päivän kaukaloon he tuskin saisivat mitään erikoista aikaan.  Heidän osaaminen ja taidot sopivat sen ajan jääkiekkokulttuuriin ja pelityyliin.

Nuoret pelaajat kuten Laine ja Barkov menestyvät koska he ymmärtävät tämän päivän peliä. He osaavat pelata modernia jääkiekkoa. Tulosta syntyy siitäkin huolimatta, että he eivät ole tahkonneet vuosikausia ammattilaissarjoissa. He ovat opetelleet mitä nykyjääkiekko vaatii ja uskaltavat pelata sitä peliä.

 Tarkoittaako kokemus, että varmasti osaa sen mitä tekee?

Jos soveltaisimme jääkkiekkoon ajattelumallia, joka on valloillaan tämän hetken työmaailmassa, Patrik laine ja kumppanit jouduttaisiin passittamaan farmiin keräämään pelejä ja tehoja heidän jääkiekko CV:hen.  Vasta kun heillä olisi “kokemusta” heidät voitaisiin nostaa NHL:ään.

Heidän pelipaikka, vastuu ja rooli joukkueessa perustuu heidän osaamiseen, ei kokemukseen. Valitettavasti liian usein työmaailmassa yritykset tuijottavat liikaa ihmisten kokemusta, eivät osaamista saati intohimoa. Business Storytellingin asiantuntija Martti Vaalahti totesi eräässä LinkedIn kirjoituksessaan, että ansioluettelo on luultavasti maailman ainoa lista, jolle olemme antaneet vallan määritellä itsemme.

Työkokemuksella käsitetään enemmän tai vähemmän aikaa vuosissa mistä henkilölle on maksettu palkkaa ja mihin hänen ammatillinen arvonsa työmarkkinoilla pohjautuu. Mitä tämä kokemus meille itseasiassa kertoo?

Yleisen työttömyyskassan eli YTK:n radiomainoksessakin sanotaan, että “töitä tehdään osaamisella, ei työvuosilla”. Ihminen voi luistella puolivaloilla kymmenen vuotta työmaailmassa turvautuen vanhoihin teeseihin ja toimintamalleihin. Toimintamalleihin, jotka hän on ehkä oppinut koulun penkillä tai uran alku hetkillä. Toimintamalleihin jotka eivät modernissa työkulttuurissa enään päde. Yhtäkkiä hän on “kokenut”.

Kokemus on maaginen sana joka on noussut mahdottomaan rooliin työelämässä.

Kokemusta vaaditaan työtä haettaessa. Kokemusta pitää olla, jotta voi saavuttaa tietyn palkkatason. Kokemusta pitää olla, jotta saa vastuuta. Kokemusta pitää olla, jotta sinua kuunnellaa.

Tämän päivän työkulttuuri muuttuu niin nopeasti, että pelkkä vuosien saatossa ansaittu “kokemus” ei valitettavasti riitä. Pärjätäkseen modernissa työkulttuurissa, on jatkuvasti kehitettävä itseään. Työmaailma on kaikilla osa-alueilla niin suuressa murroksessa, että ihminen joka ei osaa muuta kuin toistaa omaa kokemustaa on aivan hyödytön.

Haasteena onkin miten tämä aktiivisuus ja intohimo itsensä ammatilliseen kehittämiseen saadaan näkymään CV:ssä tai töitä haettaessa? Uskallan sanoa, että liian moni yritys pelaa liian varmanpäälle palkatessaan kokemusta intohimon ja osaamisen sijaan. Tämä johtaa siihen, että palkattu ihminen tulee vain suorittamaan työpaikalle, ei luomaan kilpailuetua tai kasvua.